Havaintoja-artikkelisarjaan on koottu lyhyitä kirjoituksia ja kommentteja polkuni varrelta. Ne kuvaavat tietoista ihmisyyttä, sisäistä työtä sekä tietoisuuden evoluutiota ja heräämistä. Kirjoitukset tarjoavat tiiviimmin näkökulmia aiheisiin, joita käsitellään laajemmin sivuston varsinaisissa artikkeleissa. Jokaiselle sarjan sivulle julkaistaan vähitellen 3–5 itsenäistä tekstiä.

ANTEEKSIANTAMINEN, ITSETIETOISUUS JA RAKKAUS

Onko vanhemmilta ikuisesti hyväksynnän etsintä vääjäämätöntä, tapahtui se tietoisesti tai alitajuisesti? Miten anteeksianto itselle ja toisillle voi tapahtua? 

Minulle hyväksynnän aihe tuotiin ajatusten ja tunteiden tasolla ensin eräänä totuudellisena ajatuksena. Tuohon aikaan kaikki lapsuuden traumat pyörivät mielessäni kehää todella häiritsevästi ja taukoamatta. Tässä vaiheessa matkaa valaistumisen tiellä tein psyyken tasolla sisäistä työtä. 

Ajatuksessa sanottiin: “Sinun vanhempasi eivät tule hyväksymään itseään, joten he eivät voi koskaan hyväksyä sinua”. Tämä toteamus tuli neutraalisti rauhan tilassa, ja tunnistin sen välittömästi totuudeksi. 

Napanuoran katkaiseminen

Koska jatkuvat traumaattiset ajatukset stressasivat minua, sain toisen neuvon: minun oli viisasta ottaa etäisyyttä ja katkaista kaikki yhteys vanhempiin. Sillä joka ikinen yhteydenotto toi vain lisää stressiä ja nosti nuo traumat pintaan. 

Tarvitsin oman tilan ja rauhan asioiden läpikäymiseen. Tiesin, ettei heidän kanssaan voinut selvittää mitään – he näkivät minut aina sellaisena kuin halusivat. Olin yrittänyt vuosia kertoa, kuka olen ja miten koen elämän, mutta heitä kiinnostivat vain omat emotionaaliset tarpeet.

Muutaman vuoden kuluttua sain seuraavan kokemuksen. Olin hyväksynyt itseni psyykkisellä tasolla virheineni ja olin löytänyt rauhan itseni kanssa. Ihmettelin kuitenkin, miksi masennus oli edelleen läsnä ja liittyi yhä lapsuuteen sekä vanhempiin.

Tässä tietoisuuden kehityksen vaiheessa alitajuntani avautui ja siirryin suoraan energiatason työskentelyyn. Minulle näytettiin, että jossain syvempänä minun tietoisuudessa oli tukkeuma, jota en pystynyt tiedostamaan. Tiesin sen olevan siellä, mutta en tiennyt, mikä se oli. En saanut siitä mitään otetta, mikä oli turhauttavaa.

Minulta kysyttiin: voitko muuttaa sen? Se oli retorinen kysymys. Mieleeni tuli vastaus: en voi muuttaa asioita, joista en ole todella tietoinen. En voi sille mitään. Sama pätee kaikkiin muihin. Millä tahansa tietoisuuden tasolla – jos et ole tietoinen jostakin, et vain voi muuttaa sitä, eikä voi kukaan muukaan.

Samalla minulle laskeutui ymmärrys ja täydellinen hyväksyntä omasta tietämättömyydestäni. Tietämättömyydelleni oli myös armo. Sellaista se vain joskus on. Tämä oli ensimmäisiä kokemuksiani todellisesta itsemyötätunnosta, ja samalla se oli myötätuntoa muita kohtaan, koska sama pätee jokaiseen ihmiseen.

Anteeksianto on sisäistä

Tämä sisäinen opetus näytti minulle, mitä anteeksianto todella on. En ollut koskaan pystynyt antamaan anteeksi vanhemmille, joilla ei ollut kykyä olla vanhempia. Anteeksiannossa ei ollut kyse sen pyytämisestä tai antamisesta mielen tasolla, eikä asioiden selvittämisestä toisen ihmisen kanssa.

Se tapahtuu ihmisen sisäisyydessä, eikä se vaadi välttämättä muiden osallistumista. Toisen ihmisen ei tarvitse olla edes elossa, jotta se voi tapahtua. Anteeksianto on oman ja yleisen tietämättömyyden ymmärtämistä ja sen hyväksymistä, että tämän tietämättömyyden vuoksi asiat eivät voi muuttua.

Tässä vaiheessa en tarvinnut enää mitään yhteyttä vanhempiini. Napanuora oli katkaistu ensin ajatusten tasolla, ja sisäinen anteeksianto sinetöi tämän kaiken: en tarvinnut heidän hyväksyntäänsä enkä ollut enää sidottu heihin.

Otin heihin myöhemmin yhteyttä armollisuudesta, sillä tiesin että yhteyden katkeaminen oli heille raskasta. Sallin yhteydenpidon vain rajallisesti oman itsemyötätuntoni rajoissa, sillä minulla oli vielä työtä tehtävänä enkä voinut antaa heidän takertumisensa häiritä omaa prosessiani.

Universaali rakkaus

Seuraava oivallus pätee kaikkiin ihmissuhteisiin. Meillä empaateilla tai empaattisilla ihmisillä on usein ”pelastajakompleksi”. Haluamme, että apumme otetaan vastaan kauniisti – ei loukkaantumisen tai vihan kautta.

Koin kerran tilanteen, jossa itsessäni ja ympärilläni oli kohteeton, universaali rakkauden tietoisuus. Yritin välittää sitä vieressäni olevalle vihaiselle ihmiselle. Tajusin, että vaikka kuinka haluaisimme jakaa ja antaa rakkautta, emme pysty siihen, jos toinen ei ole valmis. Kohteeton rakkaus on kutsu, se ei pakota. Jos yksilö ei ole valmis, hän ei voi ottaa sitä vastaan. Me emme voi sille mitään.

Tämä voi olla vaikeaa hyväksyä ja se voi herättää meissä avuttomuutta. Mutta jos edes universumin puhdas rakkaus ei voi laskeutua toisen ylle, miten yksittäinen ihminen voisi antaa sitä toiselle suorana lahjana?

Tässä palataan tietämättömyyteen – omaan ja toisen – sekä tilanteen täydelliseen hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Vaikka yritämme parhaamme, emme välttämättä pysty auttamaan itseämme tai toista eteenpäin. Emme ehkä voi saada tilannetta mitenkään parannettua. Meistä löytyy kuitenkin itsemyötätunto ja myötätunto sekä armo, jotka tuovat mukanaan ikään kuin automaattisen anteeksiannon.

Oikeastaan ei ole enää mitään anteeksiannettavaa tai pyydettävää, kun tämän ymmärtää syvällisesti. Se on ihmisyyttä, jossa kehitymme vähitellen. Enempää kuin mihin kulloinkin pystymme, ei voi keneltäkään vaatia. Kun tämän tiedostaa syvästi, syyllisyydestä voi vapautua. 

Emme tarvitse enää syyllisyyden, katkeruuden, avuttomuuden tai anteeksiantamattomuuden tunteita. Sen sijaan voimme tietoisesti suunnata huomiomme myötätunnon kokemiseen itseämme ja muita kohtaan.

Voimme tehdä parhaamme tilanteessa ja päästää irti lopputuloksesta. Se ei ole käsissämme, sillä jokaista hetkeä muovaa monimutkainen syyn ja seurauksen ketju. Kun päästämme irti hallitsemattomien asioiden murehtimisesta, meille jää tilaa hengittää. Silloin tajuamme, että asiat ovat täsmälleen niin kuin ne voivat kulloinkin olla.